Keskustelu
| eero | Suomiurheilu | 30.12.2018 22.04 |
| Nyt ko on kukkeimmillaan alkamassa uusi talviurheilukausi, Tour de kisa. Hiihtäminen, perisuomalainen kilpailulaji, kaikkinensa menestyksineen ja menestymättömyyksineen on kuitenkin ollu se makusuola suomalaisessa talviurheilussa. Mietaan Jussin karvas sadasosatappio mm kisassa, Mut onhanniitä iloisiakin voitttoja olemassa. Virpi Kuitusen riemukkaat voitot. hänen jälkeen, luomme odotuksemme Krista Pärmäkoskeen, Hanestä, jos kenestäkin, odotamme Virpin manttelinperijää. Suomen miestenhiihto on vain ja ainoastaan meijjän Iivon varassa. Kuten YLE urheilun aasintuntevan Musti, Jauhojärvi, kommentissaan lausahti, ko Heikkinenkin, het avauskisan jälkeen jättäät tourin kesken, lausahti suominaisten osallistumisesta tourille, ynnämuita sijoituksia napsiville neitokaisille,kuten Veikko Lavi, taikka Popedabändin Pate aikoinaan laulo, jos suksi ei luista niin häpeilemättä kotiin. |
||
| alan kolmas mies | Re: Suomiurheilu | 31.12.2018 4.21 |
| Eilen virittäydyin taas seuraamaan Tour de Ski kisoja. Tietysti Suomen valtamedia ja YLE olivat taas hehkuttanut, että nyt meillä on monia potentiaalisia nais- ja mieshiihtäjiä lähdössä ladulle ja myös Oberin mäkiviikolle. Iltalehtikin on jo raportoinut Suomen hiihtojoukkueen katastrofista seuraavasti: "Jopa rauhallisista näkemyksistään tuttu Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Matti Haavisto myönsi lauantaina Tour de Skin avausetapin jälkeen Suomen fiaskon, kun vain Krista Pärmäkoski pääsi 30 parhaan joukkoon. - Onhan se suuri pettymys. Näin vaan kävi, Haavisto sanoi. Alkukaudesta onnistunut Suomen huoltoporukka epäonnistui lauantaina sprintin aika-ajoissa, kun urheilijoiden suksiin tehtiin väärä käsikuvio. Kapula ei liukunut kunnolla ylämäissä. - Voi olla muutakin pikkusyytä, mutta se mikä kommentti urheilijoilta tuli, liittyi suksiin. Näin käy välillä. Ei ollut ensimmäinen kerta, eikä viimeinen, aiemmin huoltopäällikkönä toiminut Haavisto ruoti. Suomella on Tour de Skillä minijoukkue, sillä mukana on vain kahdeksan urheilijaa: viisi naista ja kolme miestä. Ristomatti Hakola ja Lauri Vuorinen keskeyttävät kiertueen viimeistään Oberstdorfissa neljännen etapin jälkeen, Mari Eder Val Müstairissa kolmannen etapin jälkeen. Anne Kyllösen, Laura Monosen ja Susanna Saapungin jatko kiertueen maaliin asti on auki. Lähtökohtaisesti varmuudella vain Krista Pärmäkoski ja Matti Heikkinen sivakoivat Tourin läpi. Toki Heikkisenkin tapauksessa edetään day by day, sillä mestarin keho on arvaamaton." Onhan tämä aivan karmeata, että Suomen hiihtäjien huoltojoukot eivät osaa edes suksia voidella. Jopa Venäjällä voidellaan nykyään paremmin sukset kuin Suomessa. Toni Roponenkin oli katsellut Matti "Happo" Heikkisen hiihtoakin ja oli todennut, että Hapon sivakointi muistutti yllättävän paljon kepuloisen Kanki Kaikkosen taannoista tanssia. Sinänsähän tässä ei ole mitään ihmeellistä. Suomihan ei ole oikeastaan koskaan ollut mikään suuri talviurheilumaa. Onhan meillä aina tietysti ollut hyviä mies- ja naishiihtäjiä sekä mäkimiehiä ja myös ampumahiihdon harrastajia, mutta valiettava iso kuva on se, että Suomi ei ole johtava talviurheilumaa. Kansan mieleen on vain iskostunut muutamat mahtavat ja legendaariset yksilöurheilijat kuten esim. Haku Veikko, Äitee Rantanen, Helena Takalo, Matti Nykänen, Marja-Liisa Kirvesnimei ja monet muut panematta heitä mitenkään arvojärjestykseen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että meillä on vain kaksi hiihtäjää eli Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski. Minä innokas penkkiurheilija menetin lähes täysin kiinnostukseni talviurheilua kohtaan, kun YLE:n legendaarinen urheiluselostaja Pentti Salmi (jo yli 90 v) selosti elämänsä dramaattisimman urheilutapahtuman vuoden 1980 Lake Placidin 15 km:n hiihdosta, jossa meidän Juha Mietomme hävisi kullan vain sekunnin sadasosan erolla Ruotsin Thomas Wassbergille. Vieläkin muistan ja nousee tukka pystyyn, kun Pentti totesi: "kyllä nyt pistää mielen matalaksi", kun Wassberg voitti Mietaan ja kyllä se on sinne näköjään ikiajoiksi jäänytkin hiihdon osalta. Olen melko varma, etä Mietaalla oli silloinkin voitelussa vikaa ja ainakin sukset oli vanhaa mallia. Tosin on kyllä hyvä panna merkille, että muissakin maissa talviurheilijoiden (ja nähtävästi myös muiden urheilijoiden) taso näyttää vaihtelevan suuresti. Alle laitoin talviolympialaisten pohjoimaisista mitalisijoituksista ja kultamitaleiden perusteella laaditun maittaisen paremmuusjärjestyksen vuosille 1980-2018 (saadut mitalit, maan sijoitus): Vuosi 1980 Lake Placid Ruotsi 4 kpl, 5. Suomi 9 kpl, 7. Norja 10 kpl, 8. Vuosi 1984 Sarajevo Suomi 13 kpl, 4. Ruotsi 8 kpl, 5. Norja 6 kpl, 9. Vuosi 1988 Calgary Suomi 7 kpl, 4. Ruotsi 6 kpl, 5. Norja 5 kpl, 12. Vuosi 1992 Albertville Norja 20 kpl, 3. Suomi 7 kpl, 8. Ruotsi 4 kpl, 11. Vuosi 1994 Lillehammar Norja 26 kpl, 2. Ruotsi 3 kpl, 10. Suomi 6 kpl, 16. Vuosi 1998 Nagano Norja 25 kpl, 2. Suomi 12 kpl, 11. Ruotsi 3 kpl, 17. Vuosi 2002 Salt Lake City Norja 25 kpl, 1. Suomi 7 kpl, 8. Ruotsi 7 kpl, 19. Vuosi 2006 Torino Ruotsi 14 kpl, 7. Norja 19 kpl, 13. Suomi 9 kpl, 19. Vuosi 2010 Vancouver Norja 23 kpl, 4. Ruotsi 11 kpl, 7. Suomi 5 kpl, 24. Vuosi 2014 Sochi Norja 26 kpl, 2. Ruotsi 15 kpl, 14. Suomi 5 kpl, 18. Vuosi 2018 PyeongChang Norja 29 kpl, 1. Ruotsi 14 kpl, 7. Suomi 6 kpl, 18. Tilasto on aivan karmeata katsottavaa. Merkille pantavaa on se, että vielä 1980 talvikisoissa Norja oli vastaantulija Suomellekin, mutta 12 vuodessa Norjasta tuli aivan ykkösluokan talviurheilumaa Torinon niiausta vuonna 2006 lukuun ottamatta. Suomen kohdalla syöksykierre näyttää alkaneen jo vuonna 1988 Calgaryssa ja 1992 Albertvillessa. Tällöinhän hiihtoliitossa toimi puheenjohtajina jo edesmennyt Eino Petäjäniemi (entinen Keran johtaja ja Keskisuomalainen Oy:n toimitusjohtaja) ja Esko Aho. Molemmat tunnettuja kepuloisia, mutta hiihtotaidoista ei Wikipediassa kerrota heidän kohdallaan laajemmin. Tiettävästi Calgaryn jälkeen Eino Petäjäniemi antoikin valmennusjohdolle (Pekka Vähäsöyrinki) siunauksen, että EPO-hormoonia voidaan käyttää hiihtäjien suoritustason parantamiseksi. Tunnetustihan tällä 1990-luvulla alkaneella doping tiellä ajauduttiin sitten täydelliseen umpikujaan Lahden MM-hiihdoissa vuonna 2001, kun lähes kaikilta Suomen hiihtojoukkueen ainakin mieshiihtäjiltä katkesi aina sauvat ennen maaliin tuloa. Lopultahan tässäkin kepuloinnissa päästiin aina käräjille asti. Kun virta ei kulje, niin johdossa on yleensä vika. Siksi onkin syytä tarkastella, ketkä ovat johtaneet mm. Suomen hiihtoliittoa kohden nykyistä lähes täydellistä mahalaskua: ? 1967?1985 Hannu Koskivuori ? 1986?1989 Matti Autio ? 1990?1995 Eino Petäjäniemi ? 1996?2000 Esko Aho ? 2000?2002 Paavo M. Petäjä ? 2003?2004 Seppo Rehunen ? 2005?2009 Jaakko Holkeri ? 2009?2013 Matti Sundberg ? 2013?2017 Jukka-Pekka Vuori ? 2017? Markku Haapasalmi On siis syytä epäillä, että Suomen hiihdossa on ollut käytössä epäilyttävät filunkitouhut. Kun lahjattomat hiihtäjät ovat innostuneet tavoittelemaan kultaa ja kunniaa, niin siihen on ainakin 1990-luvulla tarvittu monenlaisia vippaskonteja. Kun nyt vippaskonsteja ei voi tiukentuneiden säännösten vuoksi enää käyttää, niin heikkolahjaisilla hiihtäjillä ei ole enää asiaa kansainvälisissä kilpaiuissa palkintopalleille. Koska suomalaiset näyttää nykyään jääneen ulkomaisiin kilpailijoihin verrattuna Rautakankiasteelle, niin on syytä alkaa miettiä, onko meikäläisten urheilijoiden valmennuksessa tai muissa urheilijoiden suorutustasoon vaikuttavissa asioissa joitakin systeemivirheitä verrattuna muiden maiden urheilijoiden harjoitteluun ja suorituksiin.. Ainakin meikäläistä on jo pitempään askarruttanut, miksi norjalaiset jopa lähes pikkupojat pystyy hiihtämään ja juoksemaan jalat alta esim. kaikilta suomalaisilta urheilijoilta, jotka kuitenkin omien sanojensa mukaan tuntuvat treenaavan nykyään jo melkein 12 tuntia päivässä/7 pv/vikko. Herääkin kysymys, onko meillä treenaaminen viety jo liian pitkälle, jolloin urheilijoilla on hapot jaloissa jo kilpailujen lähtöviivoilla ja ensimmäisessä pienessä mäennyppylässä pulssi takoo jo vähintään 220 ja henki tuntuu salpautuvan? Puhumattakaan siitä, että onnistumisen pakko lamauttaa suomalaiset urheilijat jo kilpailuja edeltävänä iltana hotellihuoneessa täysin henkisesti. Ota siinä nyt sitten lopussa vielä loppukiri. Ei ole ihme, että lähes tajutonta Happo Heikkistäkin on jouduttu taluttamaan monen kisan jälkeen huoltotelttaan huilaamaan, eikä kroppa tunnu enää pelaavan. |
||
| eero | Re: Suomiurheilu | 31.12.2018 5.23 |
| Yllä AKM tapansa mukaan, lyö framille faktoja, joita ei muuksi kumota. Suomiurheilun nykypäivän alennustilaa niin kesä, kuin talviurheilunkaan suhteen ei voi kuin vain todeta, valitettavasti. Yleensähän ko. alennustilaa johtohenkilöitten suulla voivotellaan olemassaolevien rahojen puutteeseen. Juuri niitä, jo olemassaolevia rahoja ei vain osata käyttäå siihen tärkeimpään. Suomalaiset ja lukuisa määrä ulkomaisia sponsoreita kylvää suomiurheiluun käsittämättömiä summia .euroja. Olemassaolevat eurot valuvat jostakin syystä jonnekin, joka ei tue kehityskykyisiä urheilijoitamme. Jos puhutaan juuri nyt talviurheilusta, suurimpana tähtenämmehän loistaa kirkkaalla taivaalla Kaisa Mäkäräinen. Hänen loistava, jolähes parikymmenta vuotta kestänyt uransa on vailla vertaansa. Edeelleen, nyt 35 v. Kaisa on malliesimerkki nuoremmilleen. Nyt ko YLEn nettisivuilla on käynnissä äänestystapahtuma, jossa haetaan sykähdyttävintä urheilutapahtumaa mennävuonna, ei ainakaan minun mielestäni ole isompaa hetkeä, kuin Kaisan voitto, vaikkakin ko. kisassa sijoitus oli 6, jolla kuitenkin ratkesi viimosessa mc kisassa Tjumenissa. kokonaiskisan voittto kristallipallon myötä. Erikseen on sitten toinen kisalaji, jossa haetaan vuoden urheilijaa, on tietenkin Iivon olympiavoitto kuninkuuslajissa, aivan ylivertainen, vailla haastajia. |
||
| eskimo | Re: Suomiurheilu | 31.12.2018 17.25 |
| pöytälaatikkofirma tuskin tarvitsee sen enempää vallankäyttäjiä, kotipaikka olevinaan juankoski. mutta jos valittamalla rikastuisi, olisi tämä nyy ström eräs maailman vakavaraisemmista yhtiöistä. edelleen tulos tulee tekemällä ei itkemällä |
||
| alan kolmas mies | Re: Suomiurheilu | 31.12.2018 19.44 |
| Hesari sen tänään todisti: Suomen urheilun karmean nykytilan. Nuorten maailmanmestari Sanna Utriainenkin paloi loppuun urheilussa. Jännitti itsensä jo ennen kilpailuja Rautakanki-kuntoon, kun pelkäsi valtamedian kirjoituksia ja nähtävästi myös urheiluvälinettä eli viatonta keihästä. Voi olla, että sama pelko on myös hiihtäjillä: Onko suksen pohjassa oikea kädenjälki vai väärä karhuntalja? Jos urheilija joutuu painiskelemaan tällaisten asioiden kanssa, niin noutaja tulee varmasti. Hiihdossa hyvin menestyneen Kaisa Mäkäräisenkin osalta on valitettavasti todettava, että ammunta on epävarmaa. Eikä olympiampuja Juha Hirvi ole ollut oikea ampumavalmentaja Kaisalle, koska Juha ei tiettävästi ole koskaan harrastanut ampumahiihtoa. Saman ohjauksen Kaisa olisi saanut noilta tietokonepelien taitajilta (virtuaalinen ampumahiihtovalmennus). Heikki Ikola olisi ilmeisesti ollut oikea mies neuvomaan sekä Kaisaa että tänä vuonna niin pahasti romahtanutta Mari Ederiä ammunnassa. Molemmat näistäkin naisista suhtautuu urheiluun vaarallisen intohimoisesti. Nuori ampumahiihtäjä Tero Seppälä tuntuu ottaneen mallia Haapajärven Mika Myllylältä ja hakee kuntoaan Tervanevalta samalla tyylillä kuin karpaasi Mika aikoinaan. Nuorta Teroakin olisi hyvä varottaa jo ajoissa noista suosulkeisista. Näkeehän sen kuka tahansa, että Tervanevalla ei voi harjoitella ampumista tauluun, kun on polviaan myöten liejussa. Toivottavasti Terollekin löytyy pian kunnon ampumahiihtovalmentaja. Puheissaan Tero on kuitenkin erittäin fiksun ja vaatimattoman tuntuinen nuori mies. Juuri sellaisesta voi vähitellen kehittyä todellinen ampumahiihtomestari. Se vaatii paitsi kestävyyttä, nopeutta mutta ennen kaikkea vakaata kättä ja tietysti pitkäjänteisyyttä. Surullisia urheiluesimerkkejä on meillä runsaasti: Tarmo Uusivirta Mika Myllylä Juha Tiainen En viitsi jatkaa tätä surullista listaa enää pitemmälle. Iltalehti kirjoitti Juha Tiaisen kohtalosta mm. seuraavasti: "Uukuniemellä vuonna 1955 syntynyt Juha Tiainen kuoli vuonna 2003 vain 47-vuotiaana, mikä lähetti liikkeelle huhuja lääkkeistä, alkoholista, tahallisuudesta ja luovuttamisesta. Virallinen kuolinsyy oli kuitenkin pitkittynyt virusperäinen keuhkokuume. Eräiden arvioiden mukaan Tiainen ei koskaan päässyt yli "ei-ansaitusta" olympiavoitostaan ja katkeroitui. Tiaisen hyvin tuntenut Suomen Urheiluliiton nykyinen toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä ei allekirjoita tällaista näkemystä. Juha Tiaisen tarinan ymmärtääkseen on ymmärrettävä hänen poikkeuksellisen intohimoinen suhteensa urheiluun. Tiainen panosti urheiluun niin paljon, että oli toisinaan taloudellisesti aika ahtaalla. Hän jopa rakensi treenipaikakseen kuutostien varteen Lappeenrantaan heittoladon valoineen ja lämmityksineen. (Juhalla on näköjään ollut samaa intohimoista suhtautumista urheiluun, kun Juankosken keskustan virallisella äänellä ja Parikkalan keihään suurheittäjä Hannu Siitosella, joka on löytänyt elämälleen sisällön luontokuvaajana. Siinäkin Hannu on mestarismies). - Tutustuin Juhaan sotaväessä. Oltiin 70-luvun puolivälin maissa yhtä aikaa Santahaminassa urheilukoulussa, ja tutustuin häneen paremmin siellä, Mäkelä kertoo. - Kun puhutaan urheiluun omistautumisesta ja urheilun palosta, niin kyllä Juha jos kuka oli sellaisen ruumillistuma. Paljolti niillä henkisillä avuillaan hän teki itsestään olympiavoittajan ja kansainvälisen luokan tähtiurheilijan, vaikka jos fyysistä lahjakkuutta arvioidaan, niin siihenkin aikaan oli paljon hänen kaltaisiaan ja kenties parempiakin urheilijoita. Tiainen repi potentiaalistaan kaiken irti äärimmäisen kovalla työllä. Kun hän kilpauransa jälkeen työskenteli jääkiekon liigaseuran SaiPan fysiikkavalmentajana, hän ei nähnyt samanlaista urheilulle antautumista, mikä aiheutti hänessä turhautumista. Samalla tavalla kävi, kun hän toimi liitossa moukarinheiton lajivalmentajana." Minusta Jarmo Mäkelä osuu arviossaan aika lähelle oikeata. Intohimoisella urheilijalla on tarve menestyä ja näyttää sekä itselleen että muille mihin hän pystyy. Jos asiat eivät jostain syystä menekkään hänen toivomallaan tavalla saattaa tulla täydellinen sekä henkinen että fyysinen stoppi: yliyrittäminen!!! Yliyrittäminen on tuhon tie. Täytyy toivoa, että Suomessakin ymmärretään, että urheilussakaan ei ole oikotietä onneen. Lahjattomien on turha yrittää vippaskonsteilla päästä käsiksi isoihin palkintorahoihin ja maineeseen. Epäonnistuminenkin voi olla hyvä asia, kun tiedostaa, mistä se johtui. |
||
| eero | Re: Suomiurheilu | 1.1.2019 3.45 |
| On todella upeata ja hienoa, et joku muistojen syvistä syövereitään vielä löytää näitä muistoja suomiurheilusta. Suurkiitos AKM |
||